Kotihäpeä on oikea tunne

Piika-Liinan kautta olen törmännyt aika yleiseen, liekö suomalaiseen tunteeseen eli kotihäpeään. Kotihäpeää poteva tuntee oman kotinsa olevan huonompi, sotkuisempi, rumempi, pienempi, isompi jne kuin muiden. Kotihäpeästä on kirjoiteltu paljon aikakausilehdissä 2020 -luvulla. 

Yleistä tuntuu olevan se, ettei kodin koolla, sisustuksella tai edes siisteystasollakaan ole väliä. Ei silläkään missä ns elintasoluokassa asukas on. Tunne voi olla niin lamauttava, ettei kotiin lasketa ketään eikä ainakaan perheen ulkopuolisia. Olen tuntenut tätä samaa ajoittain ja siksi miettinyt miksi ihmeessä me näin olemme alkaneet ajattelemaan. Totta kai taustalla voi olla ihan diagnosoitavia tilanteita, mutta taivun uskomaan, että enempi on kyse meidän kotikulttuurin murroksesta. Enää ovelle ei tupsahdeta sopimatta etukäteen pullapitko kainalossa kahvien toivossa ja aikaa vietetäänkin selaten somen kuvia niistä mukamas täydellisistä kodeista. Koti on asukkaalleen usein lähes pyhä. Se on se paikka joka saattaa kuvastaa muutakin kuin siivous- tai sisustusintoa. Koti voi olla myös turvasatama maailman murheilta. Arvostan sitä.

Minua ei häiritse keittiön koneiden ikä eikä keittiötä tarvitse minua varten siivota. Tuon ruokatarpeiden lisäksi myös siivoustarpeet tullessani, joten niitäkään ei tarvitse etsiä tai ostella. Minun työmaa on keittiössä, enkä tee tupatarkastuksia muihin tiloihin. Kaikki asiakkaiden asiat, kodit, toiveet ja keskustelut kanssani pysyvät aina luottamuksellisina. 

Haluan käsi sydämellä sanoa, että minä olen viimeinen arvostelemaan kenenkään kotia. Minun tehtävä on tuoda lisää hyvää mieltä ruuan muodossa koteihin. Kaiken sorttisiin koteihin.